17.03.2016 // 11:11

Pari vuotta sitten Opetus- ja kulttuuriministeriön ja Sosiaali- ja terveysministeriön yhteistyönä laaditussa Muutosta liikkeellä! – Valtakunnalliset yhteiset linjaukset terveyttä ja hyvinvointia edistävään liikuntaan 2020 -asiakirjassa tunnistettiin oivaltavasti päivittäisen istumisen vähentämiseen liittyvä perushaaste (korostus lisätty):

Tällä hetkellä istuminen on valitettavan usein ainoa sosiaalisesti hyväksytty olemisen muoto.

Mielestäni tätä perushaastetta ei ole kuitenkaan otettu istumisen vähentämiseen tähtäävissä toimenpiteissä ja niitä koskevissa suunnitelmissa riittävän kirjaimellisesti. Istumisen vähentämiseen tähtäävien interventioiden kehittelyssä pitäisi minusta keskittyä vielä tarkemmin analysoimaan sitä, millä kaikilla tavoilla voisimme muuttaa päivittäisiä toimintaympäristöjämme (esim. luentosaleja ja niissä tapahtuvaa käyttäytymistä), jotta istumisen tauottamisesta tai seisomisesta tulisi sosiaalisesti aiempaa hyväksytympää.

Pesola_Ennen

Luennon aihekin saattaa vaikuttaa käyttäytymiseen. Istumistutkija Arto Pesola Jyväskylän yliopistosta aloittelemassa settiään. Muutama jo noussut.

Tavallaan istumisen vähentäminen on paitsi luonteeltaan erilaista, myös paljon yksinkertaisempaa kuin liikunnan lisääminen. Yhteiskunnallisen markkinoinnin termein istumisen vähentämisen kustannukset ovat useimmiten pienemmät kuin liikunnan lisäämisen kustannukset. Moni liikunta vaatii aikaa, rahaa ja osaamista. Mutta vaikka istumisen vähentämisessä ei näitä kustannuksia ainakaan samassa mitassa esiinny, ei istumisen vähentäminenkään ilmaista ole.

Kuten alun sitaatti vihjaa, istumisen vähentämisen kustannukset ovat monesti luultavasti luonteeltaan nimenomaan sosiaalisia: en kehtaa täällä keskellä luentoa (ja luentosalia) tauottaa istumista ja nousta seisomaan. Jos nousen, takanani olevat eivät enää näe luennoitsijaa. Jos nousen, kuinka luennoitsija reagoi? Jos nousen, teenkö itseni naurettavaksi muiden silmissä?

Pesola_Jälkeen

Pesolan luento jo hyvässä vauhdissa. Iso osa noussut seisomaan, osa puolittain. Osa jatkaa vielä istuen, yhtenä vaikuttavana tekijänä esimerkiksi erityinen tulkkausrooli.

Siis: jatkan istumista ja kestän. Ja kun näin teen, lisää se myös muiden istumisen jatkamisen todennäköisyyttä. Ihminen, jos kuka, on laumaeläin.

On selvää, että pitkäjänteinen istumisen vähentämistyö edellyttää fyysisen toimintaympäristön muutosta. Kun Sydänliiton neuvottelutilaan tuodaan pääpöydän molemmille puolille rivi pieniä pyöreitä seisomatyöhön sopivia pöytiä, muuttaa se olennaisesti myös tilankäyttäjien sosiaalista todellisuutta. Mutta entä ne sadat ja tuhannet tilat, jossa inframuutokset ovat vasta vuosien päässä? Pystyisikö näiden tilojen käyttäjien istumisen vähentämisen kustannuksia pienentämään täsmäkouluttamalla esiseisojia, jotka omalla toiminnallaan muuttavat sosiaalista ympäristöä siten, että istumisen vähentämisen sosiaaliset kustannukset vähenevät. Ja näin ollen tavallaan myös istumisen jatkamisen sosiaaliset kustannukset kasvavat.

Olen koittanut muutaman kerran Helsingin yliopiston Viikin kampuksella järjestettävällä kurssilla ”Esiseisoja -interventiota”. Kurssin noin 30 muusta osallistujasta kukaan muu ei ole vielä seurannut käyttäytymistäni, mutta luennoitsija on mielestäni aiempaa enemmän alkanut puhua luennon tauottamisen tärkeydestä ja siitä, ettei kukaan millään jaksa keskittyä paikallaan pitkiä aikoja (Hän ei ole kuitenkaan suoraan maininnut istumisen tauottamista). – Entä jos tilassa olisikin kaksi esiseisoja -roolissa olevaa?

 

Tekstin kirjoittaja Jussi Ansala toimii Opiskelijoiden Liikuntaliitossa korkeakoululiikunnan asiantuntijana, on hiljalleen tutustunut yhteiskunnallisen markkinoinnin ja käyttäytymistaloustieteen käsitteistöön ja ajatusmalleihin ja innostunut niistä.

 

‹ Takaisin blogikirjoituksiin